Stressimörkö ja zenmies

Rakastan sitä, kun on tekemistä. Olen parhaimmillani kun jokapuolella on jokin juttu kesken ja päällimmäinen tunne on kiire. Saan tehokkaasti aikaiseksi ja nukun yöni hyvin kun tunnen olleeni hyödyllinen ja rakentava.

Tässä kohtaa mieheni tuijottaisi minua ivallisesti hymyillen pitkään. Mitä, kokemukseni ja todellisuusko poikkeavat toisistaan?

Aivan. Minähän olen ihmishirviö stressaantuneena.
Olen yrittänyt oppia ottamaan ensin tunteeni tarkasteluun ennenkuin toimin, mutta silti sorrun aivan liian usein tiuskimiseen. Turhaudun helposti jos asiat eivät hoidu toivomallani tavalla tai vauhdilla.

Menin naimisiin mistään järkähtämättömän pohjoispohjanmaalaisen jäyhän kanssa. Rakastan sitä, miten mieheni osaa suhtautua aina ja kaikkeen rationaalisesti hötkyilemättä. Toisaalta se on maailman raivostuttavin piirre. Kun minun mielestäni on jo kiire, miehelläni on kaikki maailman aika käytettävissään. Tai niin hän ainakin käyttäytyy.
Samalla kun hakkaan päätäni seinään ja päätän "tehdä sitten itte kun ei toinen viitsi", ihailen salaa hänen rauhallisuuttaan. En siltikään osaa olla ja odottaa, mitä tapahtuisi, jos jättäisin hötkyilemättä.

Onneksi rakkaani on jo oppinut, että kannattaa antaa minun tohottaa menemään niin kauan kun en ole haitaksi muille. Hän myös huomauttaa siinä kohdassa, kun alan olla raivostuttava. Keneltäkään muulta en ehkä asiaa ottaisi vastaan. Niinpä, tässä nyt ollaan, tuijotellaan televisiota, vaikka voisi survoa epätoivon vimmalla muuttotavaraa laatikoihin. Joita tosin pitäisi ensin saada lisää.

Jos kuitenkin lähtisin katsomaan, olisiko jossakin jotain tehtävää?

Kun muuttaminen alkaa tuntua työltä

Olemme asuneet nykyisessä asunnossamme miltei kolme ja puoli vuotta. Tämä on ollut meidän perheen ensimmäinen Koti. Aiemmin oli asuntoja, kämppiä, paikkoja, joissa nukkui ja säilytti tavaroitaan.
Nyt me muutamme pois ja teemme uudesta asunnosta kodin.

Tavaroita on ihan hirveän paljon. Niin paljon, että pohdin, olenko sittenkin hamstraaja. En ole. Pidän vain kauniista esineistä. Harrastuksenikin saavat aikaan tavaramäärän kertymisen; on lankoja, papereita, kankaita, kirjoja. Muuttolaatikkokasat kasvavat ja aina jostakin löytyy lisää.

Olen lahjoittanut suuren määrän viherkasveja uusiin koteihin. Huonekalut ovat löytäneet hakijansa roskalava-ryhmän kautta. Pikkuhiljaa tulee tyhjempää ja minä katselen ihmeissäni, mitä oikein meille jää. Aivan takuulla enemmän kuin tarpeeksi.

Jännittää nähdä, miten perheemme sopeutuu yli satavuotiaaseen puutaloon tämän jälkeen, kun olemme asustaneet isosti täällä Turun kattojen yllä. Suuret huoneet ja mahtavat näkymät vaihtuvat pieniin tiloihin ja kolmeen kerrokseen järjestettyihin neliöihin. Olen silti innoissani. Innoissani, mutta uuvuksissa.

Lohdutukseksi kaivoin häälahjaksi saamamme viinilasit esiin ja jätin miettimättä annoskokoja. Lasissa Tabermann kertoo: "Viimeiseksi sanaksi suudelma on paras." Niin onkin.

Alussa oli

Ruuhkavuodet ja oman ajan epätoivoinen etsintä.
Lapsi, koira, aviomies, pari akvaariota, kymmeniä viherkasveja, vuorotyö ja muutto.
Siitä pisteestä ponnahtaa sosiaalialan puurtajan ehkä kymmenes yritys perustaa blogi.
Miksi? Koska joku joskus sanoi, että kirjoitettu tarina kestää aikaa. Muisti on erehtyväinen ja hatara.